Keskiviikkona tuli äkkilähtö Eerikkilään, kun mulle tiistai-iltana soitettiin, että mä pääsen sittenki leirille. Siellä oli taas niin kivaa, kun näki kavereita. Jäi vaan harmittamaan mun testi tulokset, mutta onneks sain kunnon treeniohjelman niin pääsen kehittämään itteeni. Perjantaina väsyneenä kotiin ja kokeisiin lukemaan. Tosin lukemisesta ei oikein mitään tullut, kun kuulin suru-uutisesta, joka on itse ketäkin koskettanut joko enemmän tai vähemmän. Mulla ei sanat edes riitä kuvailemaan, kuinka hirveetä tällänen on. Itse tunsin tän henkilön siskon ja tuntuu niin pahalta ja epäreilulta. Niin epätodelliselta! Me itkettiin yhdessä täällä äitin kanssa. Koskaan ei voi tietää, kuinka yhtäkkiä tää maailma voi ottaa pois. Lauantaina kun menin kouluun kokeeseen, koko koulu tuntui jotenkin todella hiljaselta. Lippu oli vedetty puolitankoon ja suru on vallannut ainakin suuren osan tästä kaupungista. Niin nuori tyttö, koko elämä edessä ja niin ennalta arvaamattomasti nyt poissa. Eikä mikään, mitä kukaan sano, tuo häntä takaisin. Silti mä tahdon osottaa osaanottoni perheelle ja kaikille sureville. Tän pitäisi ainakin herättää ja saada ihmiset tajuamaan, että jokaisesta pienestä hetkestäkin pitäisi oppia nauttimaan. Elämä on niin epäreilu, eikä me välillä vaan voida taistella sitä vastaan.
R.I.P ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti